Kamalaa kun nyt parina päivänä mua on ahdisteltu oikein urakalla. Mahoja nimittäin on niin paljon liikkeellä kaupoissa,kirppareilla,kadulla..Luulin jo että tämä asia ei enää olisi niin vaikea kun en ole johonkin aikaan edes ajatellut sitä niin kovin aktiivisesti.Huoh!

Punnituspäiväkin lähestyy. Rehellisesti sanoen pelkään puntaria enemmän kuin niitä vastaan käveleviä mahoja. Olisi edes 100g pois niin voisin sanoa yrittäneeni =) Olen kyllä kieltämättä ollut aika touhukas viime päivinä mutta sitten on pitänytkin hemmotella itseä. Suklaa vaan on niin hyvää!!Toivotaan että ne kaupunkimaratonit on auttaneet. Perjantaina metsästettiin kumppareita varmaan parisen tuntia. Etola, tarjoustalo,vapaa valinta, säästö karit, anttila, prisma, penkola, sittari...H löysi kumpparit, minä en. Pitää varmaan ens vuonna lähteä aiemmin metsästämään niitä kun nyt ei kaupoissa oikein enää ollut muuta kuin hassuja hajakokoja. Tänään sitten käytiinkin taas kirppareilla. Löysin muutaman käsityölehden.

Tällä viikolla tuli touhuttua nuo vauvan vaatteetkin tuolta lipastosta veks ja laitettua kankaat tilalle. Ajattelin siirtää ne vauvan vaatteet pois mielestä. Ehkä siinä kävikin kuitenkin hieman toisin kun niitä pyörittelin???Pesinkin sellaisia joita en vielä kirpparilta löydön jälkeen ollut pessyt. On ne vaan niin ihania!Välillä oon miettiny että pitäskö ne sittenkin myydä pois mutta en vaan voi. Entä jos me ei saadakkaan koskaan pientä omaa vauvaa??Jokin aika kuvittelin hyväksyneeni senkin vaihtoehdon mutta ei. Mä saan paskahalvauksen jos ajattelen sitä vaihtoehtoa vakavasti. Ei mulla ole mitään suuria ammatillisia haaveita tai haaveita jostakin luksuksesta muutenkaan. Haluan vaan oman lapsen. Onko se sitten liikaa pyydetty. En nyt sitten tarkoittanut että noita asioita voisi jotenkin verrata keskenään kun eihän niitä voi. Meinasin vaan sitä kun monet ihmiset tuntuu haaveilevan juurikin joistakin luksuslukaaleista ja miljoonatuloista. Itse en niitä pidä kovinkaan tärkeinä asioina. Pakko on ainakin ollut opetella kärsivällisyyttä tämän lapsettomuuden aikana. En kyllä ole varma että olenko lopulta yhtään sen kärsivällisempi ihminen kuin ennenkään. Tämä tilanne on vaan pakko (yrittää) hyväksyä. En voi tälle asialle mitään. Vai voinko? Mitä? Mulla oli jotenkin niin suuri luotto lääketieteeseen. Ainakin Ivf:ää pidin taattuna onnistumisena meidän kohdalla. Mutta ei ei EI!!!! En edes aluksi osannut oikein mieltää meitä lapsettomaksi. Nyt sekin on kyllä tajuttu jo. Eikä tätä osaa sanoin kuvailla edes..